Kolme koiran omistamisen vaikeus

Tässä kolmatta koiraa kasvattessa olen huomannut, että pennun vaiheet pysyvät jotakuinkin samoina kaikkien koirien osalla, mutta kun kaikille koirille pitäisi saada suurinpiirtein sopiva määrä aktivointia päivittäin, ei se pentu ole ongelma, vaan se vähäinen tuntimäärä vuorokaudessa. Tässä epämääräisesti selostettuna tuntemuksiani kolmen koiran kanssa yksiössä elämisestä.

Ihanaa, mulla on soma pörröinen koirapentu! Olen täynnä motivaatiota ja vannotan itselleni olevani kärsivällisin, johdonmukaisin ja järkevin pennun kasvattaja, ainakin tällä kertaa, kun edellisen koiran kohdalla jäi asiat vähän niin ja näin. Pennun kanssa tehdää ja sitä koulutetaan aktiivisesti, monta kertaa päivässä. Ulkona rampataan tunnin välein ja koko ajan vahditaan silmä tarkkana, että mitä pentu tekee ja onko sen aika taas käydä ulkona. Pennun lyhyaikainen riehuminen sopii juuri passelisti omaan aktiiviseen suhtautumiseen ja saat rauhassa välillä keskittyä omiin asioihisi ja mahdollistaa myös vanhempien koirien ulkoiluttamisen niiden tarvitsemaan liikuntamäärään suhteutettuna, kun pentu vetelee tirsoja. 

Pissaa.. taas... Herätessäni yöllä vessaan unen pöpperössä ja täysin maailmasta vieroittuneena, astun kylmään pissalammikkoon matkalla vessaan. Kuuluu syvä huokaus ja kokoan kaikki voimani hyppiäkseni vessaan yhdellä jalalla pesemään jalkani. Aamuisin herään vastentahtoisesti ja äreänä ruokkimaan pennun, joka katsoo minua vilpittömän riemuissaan sänkyni vierestä lattialta. Jaksan juuri ja juuri ruokkia sen ja laahautua ulos pissattamaan sitä. Sitten rojahdan takaisin sänkyyn ja otan vielä parin tunnin torkut, tai ainakin se on tarkoitus, mutta yleensä pentu intoutuu juuri siinä vaiheessa aloittamaan toimintapäivänsä piipittämällä vinkulelua. Ei muuta kuin kahvia keittämään. 

Siinä missä pentu aiemmassa vaiheessa nukahti sopivasta aina välillä, jaksaa se nyt tohottaa kolme kertaa kauemmin vaatien luonnollisesti enemmän vaivaa myös minulta. Eritoten kun talviaikana tuntuu vähäiset tuntimäärät vuorokaudessa entisestäänkin vähenevän, kiitos pimenevien iltapäivien. Tilanne riistäytyy siihen, että joko pentu saa liian vähän sille sopivaa aktivointia, tai sitten paitsioon jäävät isot koirat. Omalla kohdallani pentu on jäämässä vähemmälle. Sen huomaan siitä, että kun en itse jaksa aktivoida sitä niin usein kuin olisi toivottavaa, se keksii itse itselleen tekemistä. Sellaista on esimerkiksi johtojen nakertelu, Impin nakertalu, vessan roskiksen tuhoaminen, sepelikivien syöminen pihalta, oman kakan syömistä pihalla ja väistämätön tarve ottaa kontaktia jokaiseen vastaantulevaan henkilöön. 

Kaiken tämän jälkeen ei voi kokea mitenkään hyvää omaa tuntoa siitä, että vanhat koirat sentään makaavat elämäänsä tyytyväisinä pedillään, kun pentu oirehtii turhautumustaan. No, ei siinä mitään, lenkille vain pikkukoiran kanssa. Pakkanen nipistelee poskia ja tuntuu, ettei edellisestäkään syväjäästä ole ehtinyt vielä sulaa, kun on jo menossa ulos. Villasukkia kuluu ja kenkien kuivaamiseksi keksitään mitä mielenkiintoisempia keinoja. Kun vihdoin ehtii istahtamaan alas, huomaa, että kello tikittää jo puoltayötä ja jokapäiväinen aamukuuden herätys painaa jo silmäluomissa. Kaiken tämän välissä pitäisi vielä ehtiä pitämään taloa pystyssä ja kutakuikin siistinä, puhumattakaan ei-niin-arkisista koirapuuhista, kuten agilitystä, ajokokeista, koirien turkkien hoidosta ja näyttelyreissuista.

Ehkä se on vain tämä talvi joka lannistaa mieleni ja vetää energiat nolliin. Täytyy vaan tsempata. Kun kaikesta huolimatta ei noita karvakorvia ilman osaisi ollakaan. Ja onhan minun kannettava vastuu koirien hyvinvoinnista, kun ne kerran olen itselleni ottanut. En kestäisi itsekään homehtua tässä koirankopissa koko päivää. Etenkään, jos olisin ajokoira, jonka on vain yksinkertaisesti päästävä toteuttavaan luontaisia viettejään, mieluiten joka päivä. Ken leikkiin lähtee, se leikin kestäköön.