lauantai 27. marraskuuta 2010

Taron toinen DRAJ koetus

Niinpä päätettiin tehdä toinen invaasio DRAJ-kokeeseen Taron voimin, tällä kertaa Sastamalaan. Keli oli itselle hyvä, koiralle huono; hienon hienoa lumisadetta, joka oli suhteellisen kantavan lumihangen päällä. Lunta oli paikasta riippuen 10-20cm kerros. Vaikka lumi ei suojalunta ollutkaan, jäi Taron varpaiden väliin tuon tuosta matkaa hankaloittavat jäämöykyt, joita sitten irrottelin, aina kun Taro alkoi itsekin nakertaman tassunpohjiaan . 

Taro oli hieman itsevarmempi kuin edellisessä kokeessa. Sen haku oli enemmän rengastavaa ja tarmokasta, vaikka sekä meidän, että koiran pettymykseksi kumpikin hakuerä jäi tyhjäksi - metsästä kun ei uusia jäniksen jälkiä löytynyt, vain muutamat monta päivää vanhat. Ketujälkiä kyllä oli, hieman tuoreempia, ei kuitenkaan edellisöisiä. Tuoreimmalle jäljelle Taro kyllä haukkui, mutta siihenpä tuo jälkeen reagointi sitten jäikin. Hirviinkään ei tällä kertaa törmätty, vaikka niidenkin jälkiä löytyi jonnin verran. Kun ensimmäisen erän jälkeen vaihdettiin paikkaa, jouduttiin koemaastoa hieman soveltamaan, kun varsinaisessa kakkosmaastossa oli koira omistajineen, joten sinne olisi ollut turha mennä pyörimään.

Hausta tuli Tarolle kuitenkin täydet pisteet samoin tottelevaisuudesta, joka oikeutti sitten Basset Cupin toiseen sijaan ja siitä herui tytölle vielä 10 cup pistettä. Kokonaissaldoksi tämän vuoden cupista jäi siis 16 pistettä, eli ihan kivasti.

Kovin ihmeellisesti ei kyllä muillakaan viidellä kokeeseen osallistuneella bassetilla mennyt. Kaksi neljästä sai jäniksen liikkeelle, mutta ajoerät päättyivät nopeasti kenraalihukkaan. Vain toinen näistä basseteista taisi saada tuloksen, en tiedä minkäarvoisen.

Tuomarinamme toimi Reijo Kohtamäki, jolta herui monta tarinaa erilaisilta metsästys- ja kalastusreissulta ja sai kuulla erilaisista koetilanteista. Eli sekä minä, että Taro olemme taas vähän viisaampia. Seuraavan kokeen päätin joka tapauksessa jättää ensi vuodelle, kun koira on vähän kypsempi ja kokeneempi.

Nyt neiti vetäytyi hyvinansaituille nokosille, pitkän päivän jälkeen. Minä taidan tehdä samoin.

torstai 25. marraskuuta 2010

Kolme koiran omistamisen vaikeus

Tässä kolmatta koiraa kasvattessa olen huomannut, että pennun vaiheet pysyvät jotakuinkin samoina kaikkien koirien osalla, mutta kun kaikille koirille pitäisi saada suurinpiirtein sopiva määrä aktivointia päivittäin, ei se pentu ole ongelma, vaan se vähäinen tuntimäärä vuorokaudessa. Tässä epämääräisesti selostettuna tuntemuksiani kolmen koiran kanssa yksiössä elämisestä.

Ihanaa, mulla on soma pörröinen koirapentu! Olen täynnä motivaatiota ja vannotan itselleni olevani kärsivällisin, johdonmukaisin ja järkevin pennun kasvattaja, ainakin tällä kertaa, kun edellisen koiran kohdalla jäi asiat vähän niin ja näin. Pennun kanssa tehdää ja sitä koulutetaan aktiivisesti, monta kertaa päivässä. Ulkona rampataan tunnin välein ja koko ajan vahditaan silmä tarkkana, että mitä pentu tekee ja onko sen aika taas käydä ulkona. Pennun lyhyaikainen riehuminen sopii juuri passelisti omaan aktiiviseen suhtautumiseen ja saat rauhassa välillä keskittyä omiin asioihisi ja mahdollistaa myös vanhempien koirien ulkoiluttamisen niiden tarvitsemaan liikuntamäärään suhteutettuna, kun pentu vetelee tirsoja. 

Pissaa.. taas... Herätessäni yöllä vessaan unen pöpperössä ja täysin maailmasta vieroittuneena, astun kylmään pissalammikkoon matkalla vessaan. Kuuluu syvä huokaus ja kokoan kaikki voimani hyppiäkseni vessaan yhdellä jalalla pesemään jalkani. Aamuisin herään vastentahtoisesti ja äreänä ruokkimaan pennun, joka katsoo minua vilpittömän riemuissaan sänkyni vierestä lattialta. Jaksan juuri ja juuri ruokkia sen ja laahautua ulos pissattamaan sitä. Sitten rojahdan takaisin sänkyyn ja otan vielä parin tunnin torkut, tai ainakin se on tarkoitus, mutta yleensä pentu intoutuu juuri siinä vaiheessa aloittamaan toimintapäivänsä piipittämällä vinkulelua. Ei muuta kuin kahvia keittämään. 

Siinä missä pentu aiemmassa vaiheessa nukahti sopivasta aina välillä, jaksaa se nyt tohottaa kolme kertaa kauemmin vaatien luonnollisesti enemmän vaivaa myös minulta. Eritoten kun talviaikana tuntuu vähäiset tuntimäärät vuorokaudessa entisestäänkin vähenevän, kiitos pimenevien iltapäivien. Tilanne riistäytyy siihen, että joko pentu saa liian vähän sille sopivaa aktivointia, tai sitten paitsioon jäävät isot koirat. Omalla kohdallani pentu on jäämässä vähemmälle. Sen huomaan siitä, että kun en itse jaksa aktivoida sitä niin usein kuin olisi toivottavaa, se keksii itse itselleen tekemistä. Sellaista on esimerkiksi johtojen nakertelu, Impin nakertalu, vessan roskiksen tuhoaminen, sepelikivien syöminen pihalta, oman kakan syömistä pihalla ja väistämätön tarve ottaa kontaktia jokaiseen vastaantulevaan henkilöön. 

Kaiken tämän jälkeen ei voi kokea mitenkään hyvää omaa tuntoa siitä, että vanhat koirat sentään makaavat elämäänsä tyytyväisinä pedillään, kun pentu oirehtii turhautumustaan. No, ei siinä mitään, lenkille vain pikkukoiran kanssa. Pakkanen nipistelee poskia ja tuntuu, ettei edellisestäkään syväjäästä ole ehtinyt vielä sulaa, kun on jo menossa ulos. Villasukkia kuluu ja kenkien kuivaamiseksi keksitään mitä mielenkiintoisempia keinoja. Kun vihdoin ehtii istahtamaan alas, huomaa, että kello tikittää jo puoltayötä ja jokapäiväinen aamukuuden herätys painaa jo silmäluomissa. Kaiken tämän välissä pitäisi vielä ehtiä pitämään taloa pystyssä ja kutakuikin siistinä, puhumattakaan ei-niin-arkisista koirapuuhista, kuten agilitystä, ajokokeista, koirien turkkien hoidosta ja näyttelyreissuista.

Ehkä se on vain tämä talvi joka lannistaa mieleni ja vetää energiat nolliin. Täytyy vaan tsempata. Kun kaikesta huolimatta ei noita karvakorvia ilman osaisi ollakaan. Ja onhan minun kannettava vastuu koirien hyvinvoinnista, kun ne kerran olen itselleni ottanut. En kestäisi itsekään homehtua tässä koirankopissa koko päivää. Etenkään, jos olisin ajokoira, jonka on vain yksinkertaisesti päästävä toteuttavaan luontaisia viettejään, mieluiten joka päivä. Ken leikkiin lähtee, se leikin kestäköön. 

maanantai 22. marraskuuta 2010

Talventuloa

En ole töiltäni ehtinyt hirveästi kirjailemaan tapahtumia ylös, mikäli sikäli jos jotain edes on tänä aikana erityisemmin edes sattunut. Nyt joka tapauksessa on vähän kevyempi viikko tuloillaan, lukuunottamatta ensi lauantaina olevaa Taron toista DRAJ-koetta Sastamalassa. En ole Soilelle ehtinyt vielä asiasta juuri puhumaankaan, mutta ajatus olisi, että menisin ehkäpä Kangasalle edelliseksi päiväksi ja lähtisin sitten seuraavana aamuna kohti Sastamalaa. Muussa tapauksessa joudun Lohjalta lähtemään liikenteeseen klo 4.00 aamulla, joka tarkoittaa sitä, että herätys olisi 2.30. Eli toivottavasti Soilella on tilaa majoittaa meidät johonkin nurkkaan. Onneksi nyt ei tytöilläkään ole juoksuja.

Silmätarkastus peruttiin ja siirrettiin myöhempään ajankohtaan, mutta sen sijaan Hamu sai tänään ensimmäisen rokotteensa. Setäni, Matti Junnila, joka on kunnaneläinlääkärinä Lohjalla kuunteli myös pojan sydäntä ja sanoi äänen muuttuneen parempaan suuntaan. Eli sikäli mieli muuttui paremmaksi ja pelko huomisesta sen osalta hieman hellitti. 

Tänään Hamu lähti kanssamme pienelle metsälenkille. Se oli innosta piukeana koko reissun ja jaksoi taapertaa eteenpäin omin tassuin, vaikka aluksi olinkin varautunut kantamaan sen loppumatkan kotiin. Kerran meinasi pienellä tulla suurempikin hätä, kun se erehtyi lähtemään pienempää polkua pitkin Taron perässä syvemmälle metsää. Taro ei paljon pentua odotellut, joten pian kuului surkeaa vikinää muutaman kymmenen metrin päästä. Kävin sitten ohjeistamassa sille oikean reitin ja pieni jatkoi taas matkaansa muiden perässä.

Olen huomannut, että Hamun ego ei kohta mahdu ulos ovestakaan, niin valtaisaksi se on kasvanut. Se sanoo jo tiukasti takaisin Impille, joka yritti pihistää siltä luun päivällä. Yritykseksi se tosiaan jäi, kun Hamu kiukusta puhkuen lähti hakemaa omaansa takaisin. Taro, joka istui kulmasohvalla oman luunsa kanssa hämmästyi tilanteesta niin paljon, että keskeytti oman luunsa jyystämisen toviksi kokonaan. Tämän tilaisuuden Hamu luonnollisesti tajusi käyttää hyväkseen ja nappasi Taronkin luun suoraan tytön nenän alta. Sitten se kiikutti luut tyytyväisesti oman tyynynsä päälle ja nakerteli niitä vuoronperään. Tyttöparat saivat jäädä nuolemaan näppejään.

Hamu on kyllä nimensä väärti (jos nyt ei ajatella sen virallista merkitystä), sillä niin ahnetta ja röyhkeää pikkupentua en ole kuuna päivänä tavannut. Jos menen laittamaan keittiöön ruokaa, se tulee haukkumaan ja kolistelemaan porttia, jonka taakse se on jätetty (ikäänkuin se olisi tällä käytöksellä joskus jotain saanut). Se on myös siitä ainutlaatuinen otus, että koskaan ei ole kukaan toinen koira päässyt Taron ruokakupille, mutta Hamua eivät Taron kiukkuisen huomautukset haittaa. Niistä täysin piittaamatta se marssii Taron kupille ja yrittää pihistää sieltä lisäruokaa. Sen ruokahalu tuntuu olevan pohjaton.

sunnuntai 7. marraskuuta 2010

Laumailua ja Taron salaisuuksia

On ollut kertakaikkisen mielenkiintoista havaita muutoksia laumamme dynamiikassa Hamun jäätyä porukan jatkeeksi. Esimerkiksi Impi on aina ennen ollut järkkymätön viilipytty, jota ei pahemmin leikit kiinnosta, mutta kun Hamu on saanut itseensä vähän lisää itsevarmuutta olen havainnut, että sen sijaan, että Impi istuisi valtaistuimellaan ja katselisi alamaistensa täysin sopimatonta temmellystä, se onkin löysännyt nutturaansa ja lähtenyt leikkiin mukaan. Hamulla on tismalleen sama tapa leikkiä, kuin Impillä, (eli pitää hirmuista ääntä ja painia) joten ehkäpä Impi on vain saanut pojastaan kaltaisensa leikkikaverin. 

Nyt kun Impi leikkii myös, Taronkin rooli on muuttunut erilaiseksi. Nyt se pitäytyy taka-alalla kun äiti ja poika painivat, mutta kun Impin leikkimielinen kärinä muuttuu voimakkaammaksi, se kokee tarvetta tasata tilannetta ja menee leikkivien väliin ja koettaa jollain tavalla siirtää Impin huomiota itseensä, ikäänkuin suojellakseen Hamua, vaikkei  äijänalku kyllä paljon suojelua tarvitsisi. Koska Hamu innostuu vain kolmannesta osapuolesta entistä enemmän, koko homma päättyy kolmen koiran painimiseen isossa kasassa, kunnes ne painuvat uupuneina juomakipolle ja sitten Hamun pitääkin päästä jo pissalle ulos.

Kuten olette varmaan huomanneet, olemme koirien kanssa usein liikenteessä hiekkamontun suunnalla. Viimeiset 3-4 kertaa Taro ei ole tavanomaisella tavallaan lähtenyt jahtaamaan jäniksiä metsään, vaan kiiruhtanut vähin äänin aivan montun vasempaan laitaan, tiheään heinikkoon ja pysytellyt näkymättömissä. Kun viime saimme sen tutkapannan avulla yhytettyä paikasta, se kiiruhti meidän nähdessään nopeasti luoksemme, mikä on mielestäni perin merkillistä. No, tänään lähdimme siis uudestaan montulle ja pidin Taroa oikein erityisen huomion kohteena. Ei mennyt montaa minuuttia, kun si liipotti näkymättömiin. Lähdin tutkailemaan paikkaa, jossa se viimeksi oli möyrinyt. Taro touhusi siellä peuran ruhon jäämien parissa. Ilmeisesti joku oli kaatanut peuran (itse epäilen, että kyseessä on luvaton kaato, koska paikalta ei ole kovin pitkä matka lähimpään asutukseen ja lisäksi, kyseessä on hiekkamonttu, joka ei kovin perinteistä peurastusaluetta liene olevan) ja jättänyt sen takajalat, selkärangan ja nahan heinikkoon. Eipä ihme, ettei Taro tullut nakinkaan perässä kun tarjolla oli moinen maukas herkku. Taron (ja nyt Impinkin) pettymykseksi, nappasin koirat kiinni ja päätin lähteä paikalta. Ulkoilusta ei ainakaan olisi tullut mitään enää, kun molemmat olivat saadeet vainun raadosta. Lienee parasta mennä korjaamaan raato pois sieltä, jos mielimme jatkaa siellä ulkoilua...

lauantai 6. marraskuuta 2010

Kisakausi avattu

Aloitettiin aamu Impin kanssa kahdessa kilpailevia luokassa. Ikävä kyllä rata oli sellainen, että siinä oli hirmuisesti mutkia ja yksikin este hypättiin neljä kertaa, joten minä huonolla muistillani varustettuna kämmäsin kummatkin radat upeasti unohtamalla radan eli meille kummastakin radasta hyllyt. Impi oli kuitenkin virkeä ja kuunteli suhteellisen hyvin, joten olen siihen perin tyytyväinen. Lohdutan itseäni sillä, että onneksi meille ei koskaan ole virallisissa ykkösluokissa tullut niin kiemuraista rataa. Viihdearvo oli varmasti erittäin korkea, kun täysin kuutamolla sinne tänne juoksenteleva ohjaaja ja rotan näköinen petiitti koikkairoivat radalla sinne tänne. Minua hieman nolotti, mutta lähinnä nauratti.

Nyt kun pohjanoteeraus oli otettu sulavasti pois alta, mentiin Taron kanssa mölliluokkaan. Ja ohhoh. Se kuunteli alusta loppuun ja erehtyi ensimmäisellä radalla vain kerran juoksemaan ohi puomin. Eli tuloksena viisi virhepistettä ja neljäs sija. Olisi pitänyt ennakoida tämä ja ohjata se puomille tarkemmin, sillä se on ennenkin mennyt ohi kyseessä olevasta puomista.

Toinen rata meni ihan ok, joskin huomasin Tarossa jo vähän väsymisen merkkejä ja keskittyminen hieman rakoili. Hyvin se kuitenkin suoritti, kunnes tultiin putkelle, jossa sai valita kummasta päästä mennään sisään. Ohjasin sen väärällä kädellä putken suulle ja se jäi siihen pyörimään hämmästyneenä, lopulta hypäten jopa putken päälle seisomaan. No, loppu rata menikin hyvin ja edellisen radan puomikin suoritettiin ensimmäisellä yrityksellä. Joten kaikenkaikkiaan, olen erittäin tyytyväinen Taroon.

Hannu kuivaili meistä videon ensimmäisellä Taron radalla: http://www.youtube.com/watch?v=v_Mr4PW-OKM

keskiviikko 3. marraskuuta 2010

Testing, testing, testing

I.Ensimmäinen koeajo tutkapannan kanssa suoritettu. 

Muistikirjaan merkittäväksi:
1)Seuraavalla kerralla, lue etukäteen käyttöohjeet, jotta jokaisen säätimen merkitys on selvillä.
2)Valitse suhteellisen tasainen alue 
3)Harjoittele vieraalla alueella 
4)Harjoittele paikassa, jossa ei ole suuria hiekkakasoja

Noniin, eivät ne harjoitukset sentään aivan niin heikosti menneet. Taron suunta tiedettiin kyllä kutakuinkin aina ja onneksi se ohjekirjanen oli mukana, josta saimme lopulta tarkistettua kahden mysteerisen säätimen tarkoitus (toinen oli mykistys, toisella säädeltiin merkkisignaalia "omalle korvalle sopivaksi", kuten kirjasessa asia sanottiin). Huomasin vasta paikanpäällä, että tutkassa on myös haukkuilmaisin. Ihan jees, vaikka yleensä Taron kuuleminen ei ole kovin hankalaa ;) 

Maasto ei kokeiluun ollut ihanihanteellinen, valtavine mäkineen ja hiekkakasoinen. Me kun olimme hiekkamontun pohjalla, ja Taro ylämäen päällä metsässä, tutka ei kovin tarkasti osannut sanoa suuntimaa. Mutta sitten keksimme nousta isoimman hiekkakasan huipulle, joka on samalla tasolla kuin metsämaa, niin jo tarkentui. Ja siinä samassa löytyi Tarokin. Eli loppujen lopuksi harjoittelu päättyi mainioisti. Seuraavan kerran pitää kokeilla metsässä, mutta ensin pitää löytää metsä, jossa on riittävä etäisyys isoille autoteille.

II. Taron ensimmäinen möllistartti ja Impin kisakauden avaus

Kyllä, juuri niin. Nyt menee Taron kisaneitsyys. Mitenkään kovin suurin tavoittein en ole lauantaihin varustautunut, sillä olen suhteellisen varma, että kisat menevät suurin piirtein näin. Asetan Taron ensimmäisen esteen taakse, mutta heti kun saadaan starttilupa, se sinkoaa aidalle tutustumaan koirayleisöön ja jakelemaan nimikirjoituksia. Todennäköistä on myös, että sinkauttaa ihan shown kunniaksi upean aarian ilmoille, saaden viimeisetkin yleisöstä pyörtyilemään ihastuksesta. Kun yleisöä on tervehditty noin vartti, saatamme päästä takaisin asiaan. Radan suoritus sujunee seuraavasti: ensimmäinen este menee kommelluksitta, sitten Taro huomaa mukavan linjan kohti A-estettä ja suorittaa sarjan virheittä, omaksi harmikseni omista ohjeistuksistani on tuskin apua radan suorittamiseen. Kun Taro on kolunnut kaikki mielukkaimma esteensä, se saattaa tulla vilkaisemaan minua ja tiedustelemaan oliko minulla muuta. Todennäköisesti naurahdan kiusaantuneesti yleisölle, kehaisen hivenen hamppaitteni välistä Tarolle ja nostan kytkintä. Sitten odotellaan starttia numero kaksi. 

Eihän minua vain jännitä?

Onneksi ilmoitin myös Impin epäviralliseen kilpaluokkaan. Miksipä ei, kun ei olla niin tosissaan ja Impi on ollut treeneissä varsin pirtsakka :) Ilmoitin sen myös uusintaradalle, mutta katson paikan päällä sen jaksamista ja radan rankkuuden mukaan tietysti, että osallistutaanko siihen nyt vai ei.

III. Silmäpeilaukset

Tarolle ja Hamulle on siis varattu silmäpeilausaika Kervalle, ensi viikon torstaiksi. Tarolle silmäpeilaus on tietty aiheellinenkin, jos ja kun sillä on vielä edessä puhdasrotuinen pentuekin, ennenkuin siitä virallisesti edes tulee minun koirani. Hamun tahdon taas tarkastaa siltä varalta, ihan observoidakseni mikäli Impi tai Hamun isä periyttäisi jotain silmäsairautta ja onhan se hyvä joka tapauksessa jossain vaiheessa tehdä.