Impin tiineyspäiväkirja

"Heräsin aamulla taas seitsemältä. Ajattelin olla hienovarainen ja herättää emännän pelkällä kärsivällä tuijotuksella - ei auttanut. Saatoin kuulla pentujen vikinän, mutta sydämetön emäntä nukkui vain tietämättä vastaa kouristavasta nälästäni. Matkin pentujen ääntä, aivan tämän korvan juuressa. Kun emäntä viimein raotti rähmäisiä silmiään, tein kasvoilleni säälittävimmmän ilmeeni, jonka vain taidan. Pään kallistus ja aavistuksenomainen vapina ovat tietysti tavaramerkkini. Tämä sai laiskimuksen nousemaa ja tarjoilemaan aamiaiseni. Taas perusnappuloita. Ei ole hääviä, ei. 

Sallin emännälle vielä hetken torkut, ennenkuin käskytin tämän ulkoilemaan. On myönnetävä eräs hieman kiusallinen seikka tämän raskauteni saralta. On nimittäin niin, että kun kohtu on täynnä kasvavia pentuja, ne hankaloittavat, krhm, ulostamistani jonnin verran. Pienenkin papanan vääntäminen vie yllätävän pitkään. Luojan kiitos, ähertämisen palkintona on autuaallinen helpotus ja matkan jatkuminen. 

Näillä helteillä en kuitenkaan jaksa pitkään tassutella, vaikka käytänkin energiaani liikkumiseen mahdollisimman vähän, nostellessani käpäliäni maasta vain juuri sen verran, että liike jatkuu ja pitämällä tassutuksen mahdollisimman rauhallisena. Ei yhtään helpota, että armas kollegani ja suulas hovinarrini, neiti T, ei suostu hidastamaan vauhtiaan yhtään. Jos matka pysähtyy kymmentä sekunttia pidemmäksi ajaksi, hän alkaa heti hoputtamaan minua, ja moittimaan minua seniiliksi vanhukseksi tai jäkättäväksi mummoksi. Neiti T ei välttämättä ole se maailman tahdikkain ja hienostunein naishenkilö, vaikka tässä tilanteessa hänen luulisi ymmärtävän minun tukaluuteni. Eihän hänen omista lehtolapsistaan ole vielä kahta kuukauttakaan. Mokoma teini.

Kotiin saapuminen on on aina yhtä tuskaista. Luojan kiitos siitä, että elämme talon ensimmäisessä kerroksessa, sillä en jaksaisi nousta yhtäkään ylimääräistä porrasta. Nytkin on työlästä ja olen aivan läkähdyksissä kotiovelle päästyämme. Emäntä ei tunne sääliä, vaan pakottaa minut itse nousemaan portaat. Pieni jumppa tekee kuulemma vain hyvää. Ja pah. Selkä ja jalathan tässä ovat koetuksella.

Emäntä seikkaili aamupäivän ympäri Lohjaa, paikoissa, joista minulla ei ole aavistustakaan, mutta kotiin tullessaan hänellä oli ihana yllätys. Hän otti jääkaapista kanankoipia ja laittoin kiehumaan liedelle. Ihana juurikeitetyn kanan tuoksu leijailee tälläkin hetkellä asunnossa. Ilmeisesti tänään saadaan ekstraherkullista ruokaa. Kerrankin ruoka vastaa minun standardejani. Neiti T:hän syö käytännössä mitä vain. Jopa kaikenlaisia kumisia ja vikiseviä esineitä, joita omistajani jättää mitkin poikin taloa. Parempi vain. Minä voin rauhassa asettua parvekkeen varjoon, mustalle sohvalle ja seurailla valtakuntaani ja siellä kulkevia alamaisiani kaikessa rauhassa. Joskus naapuritalon Lordi Ramí kulkee pihan poikki. Tervehdin tätä nyökkäyksellä. Sen sijaan, jos vintille pesiytyneet pahantekijät, kaksi äänekästä parsonrusselia sattuvat paikalle, ärähdän niille topakasti. En voi myöskään ymmärtää, miksi Lordin alakerran asukas juoksee vailla järjen hiventäkään pitkin pihaa. Paheksuttavaa."