Oma Baskervillen koirani

Lähdettiin eilen illalla Suvin kanssa yhdessä tuumin käymään Vanhakylässä, vaikkei Krissekään ollut kotona. Ajateltiin vaihteen vuoksi lähteä vähän kauemmas lenkkeilemään ja otettiin islanninlammaskoira Disakin mukaan lenkkeilemään. Pakkanen riipi poskipäitä ja huurrutti kasvojani reunustavat rastat ja otsahiukset. Mutta vaikkein pakkasesta pidäkään, oli kyllä kaikenkaikkiaan loistavan kaunista, kun kuu valaisi kauniisti ympäristön ja tähdetkin näkyivät näin riittävän kaukana keskustasta liikkuessamme.

Kaikki meni kivasti, koirat juoksivat ja temmelsivät hurjasti puuterilumen pöllytessä. Sitten seisahduttiin erään peltomäen päälle ihastelemaan maisemia. Sitten kaikki alkoikin mennä suunnittelemattomanpaan suuntaan. Koirat hajaantuivat kuin Jokisen eväät konsanaan lähimaastoon. Ensimmäisenä, käytännössä heti viheltäessämme, palasi Disa. Sitten taapersi paikalle Hamu. Nuorikot saivat luonnollisesti paljon kehuja ja nakkipaloja palkaksi hyvästä käytöksestä. Jatkettiin huutelua ja viheltelyä. Kuuluu riitasointuinen yhdistelmä haukuntaa eri puolilta lähimetsiä. Impi haukahteli nasaalillaan valittavia käskyjä, Rami ilmeisesti istui jonkun puun juurella ja haukkui välillä, ei kuitenkaan palannut, tai lähtenyt liikkeelle. Kauempaa kuuluu jatkuva Tarolle ominainen puoliksi ulvova, puoliksi kiljuva rääkynä, joka muistuttaa metsän voimistaessa sitä kaiulla vähintääkin Baskervillen myyttiseltä petokoiralta. Se viuhahteli pitkin metsiä, kuvitellen kai jahtaavansa jotain.

Impin palatessa paikalle, ei Ramia kuulunut hyvään toviin. Koska kuulosti siltä, että se haukkui jotakin puussa olevaa, päätettiin olla menemättä lähemmäs, jos olisimme huono-onnisesti vaikka eksyneet ilveksen reviirille. Ajokokeessa minulle opetettiin, että jos koira on ajanut ilveksen puuhun, ei missään nimessä saa mennä hakemaan koiraa pois. Silloin ilves kuulemma hyppää ensin ihmisen niskaan ja sitten tappaa koiran (ei liene kyseiselle pedolle temppu tai mikään). Siispä jatkettiin viheltämistä. Harvinaista kyllä, saatoin sanoa olevani iloinen siitä, että kuulin Taron kailottavan edelleen tiiviisti liikekannalla, joten ainakaan se ei olllut ilveksiä havainnut. Lähdimme kiireesti viemään kokoon jo kerättyä joukkoetta autolle, ehkäpä kaksi karkulaistakin palaisivat pian huomatessaan äänemme kaikkoontuvan.

Niinpä siinä kävikin, ainakin Ramin osalta. Se palasi ylen tyytyväisenä autolle pian sen jälkeen, kun olimme saaneet Impin ja Hamun autoon, ja Disan kotiinsa. Taroa ei kuulunut paikalle. Eikä kuulunut enää laisinkaan. Pelkäsin jo pahinta. No, siinä sitten pakkasessa värjöteltiin puolisen tuntia ja huudeltiin koiraa paikalle. Aloin jo tosissani pelätä pahinta, olihan Krisse maininnnut joskus nähneensä ilveksen näillä seuduilla.

Taro palasi, vihdoin ja viimein, mutta sitten seurasi seuraava huolen aihe. Huomasimme, että sen parta ja tassut olivat aivan kirkkaan punaisessa veressä. Pelkäsin sen saaneen kuonoonsa, jos nyt ei ilvekseltä, niin sitten joltain muulta. Siinä pimeässä en pystynyt diagnosoimaan mitään. Taro kuitenkin liikkuin normaalisti ja siirtyi itse auton takapenkille.
Päästyämme keskustan suuntaan, koetin katulamppujen välkkeessä nähdä oliko suurempia vammoja. Valahdin varmaan aivan valkoiseksi ja huulilta pääsi ilmoille pari pakokauhuista kirousta, kun vilkaisin taakse. Ensi näkemältä näytti aivan siltä, kuin Taron suupielestä olisi roikkunut kielen pää. Mutta nopean tarkastelun jälkeen havaitsin sen (luojan kiitos) vain suureksi veriseksi lumipaakuksi, joka oli tarttunut Taron partaan. Äkkiä kotiin ja koira kylppäriin, jossa voisin vielä varmistua, ettei sillä ollut vammoja. Kun olin lietsonut itseni jo pelkäämään pahinta, en ollut tajunnut tarkastella Taron käyttäymistä. Se ei ollut mitenkään kivulias tai tyytymätön, päin vastoin. Ja lopulta suihkutettuani veren pois ymmärsin, että Taro olikin hiljennyt metsään jonkin raadon ääreen ja nautiskellut siellä maittavan pakasteliha-aterian. Tokkopa se ainakaan mitään oli itse onnistunut nitistämään.

Siinä taas koeteltiin ihmisparan sydänalaa. Ilmeisesti Taro oli ahneuksissaan palelluttanut tassujaan vähän, sillä tänäaamuna se oli ensimmäisten joukossa auton takapenkillä odottamassa kotiinpääsyä lenkin jälkeen.