Tuli plussakeli, tuli suojalumi ja Taro lähti liikkeelle. Olimme kaksi päivää sitten koirien kanssa tavanomaisesti lenkillä. Olin jo elätellyt toivoa siitä, että Taro olisi viimein aikuistunut ja lopettanut karkailunsa. Mutta luoksemme hiipivä kevät selkeästi aiheutti siinä jonkinlaisen napsahduksen ja päästyämme lenkkipolun loppusuoralle, se lähti toista polkua pitkin aivan eri suuntaan. Tässä vaiheessa en vielä huolestunut, olihan se tehnyt pitkin talvea 10-15 minuutin pistoja, mutta palannut takaisin. No, sitten mentiin autolle ja alettiin huutaa. Ehei, otusta ei kuulu. No, päätettiin että heitän Suvin kauppaan ja palaan hakemaan otusta, sillä yleensä se tuli paikalle, kun olimme lähteneet ajamaan pois. Palasin muutamassa minuutissa, mutta Taroa ei näkynyt. Kävin hakemassa Suvin kaupasta noin vajaan tunnin jälkeen ja heitettiin samalla reissulla loput koirat kotiin takaluukusta. Sitten palattiin, tarkoituksenamme ottaa Taro mukaan tallille. Huolimatta siitä, että kävelimme Taron jäljiksi otaksumiemme jälkien perässä varmaan kolmen kilometrin matkan ja huutelimme sen perään, ei tyttöstä kuulunut. Taron jälkien vieressä meni edellisöiset ketujäljet ja välillä pieniä tuppoja ketun karvaa, joka herätti huoleni. Oliko Taro alkanut haastaa riitää ketulle? Sitä oli vaikea uskoa Taron pehmeyden tähden. Myöskään Tarolle leimallista ulvovan kiljuvaa haukkua ei kuulunut.
Palasimme takaisin, kun otusta ei kuulunut paikalle, siinä toivossa, että se tulisi luoksemme kuullessaan huutojemme kaikkoavan. Karkumatkan alusta oli vierähtänyt jo kaksi tuntia. Suvin oli pakko lähteä tallille. Heitin hänet nopeasti omalle autolleen ja palasin passiin. Ei kuulunut Taroa vieläkään. Satunnaiset koiranulkoiluttajat kävelivät ohi, jakelin heille puhelinumeroani, jos he sattuisivat näkemään tai kuulemaan Taron metsässä kävellessään. Olihan Tarolla toki kaulapannassaaan numeroni, mutta koska Taro pitää yksinollessaan huomaavaista välimatkaan muihin koiriin, saattaisin numeron saaminen sitä kautta olla vastaantulijoille vaikeaa. Menin autolle, istahdin avonaiseen takaluukkuun ja odotin. Kuulostelin ja viheltelin. Välillä kävelin lenkkipolun alkupäähän, johon ei talvisaikaan pääse ajamaan autolla. Odotellessani tein lumipalloja suojalumesta. Kun olin jo etsimässä puhelimestani paikallisen löytökoiratarhan numeroa, kuulin iloiset askeleet ja kilinän Taron kaulapannasta. Riemuisasti se viimein palasi luokseni, neljän tunnin karkumatkan jälkeen. Täytyy sanoa, että olin silminnähden helpottunut. Luoksetulosta Taro sai palkkioksi kaksi nakkia, joiden siivittämänä se tulikin mukanani autolle asti ilman remmiä. Rakas nuorikkoni jaksaa sitten järjestää minulle ohjelmaa.
Seuraavana iltana Taro katosi jälleen, onneksi tällä kertaa se tuli puolessa tunnissa, tehtyämme "hämyajon" (ajoimme puolen kilometriä ja käännyimme takaisin). Saatan huomata, että Taron kanssa kannattaa selkeästi mennä metsään vasta pimeän tultua. Silloin kaulapantaan laittamani vilkkuvalo antaa onneksi hyvät viitteet otuksen liikkeistä.
Pian on edessä Taron silmätarkastus Espoossa. Toivottavasti kaikki on niinkuin pitää. Hamun kanssa on nyt huolenaiheena hampaat. Uudet hampaat ovat asettuneet hullunkuriseen epäjärjestykseen pojan hampaisiin. Pitänee ottaa yhteyttä eläinlääkäriin, mikäli tilanne ei tasoitu. Ikävä kyll,ä Hamua ei voida esimerkiksi maitokulmahampaitten poistoa varten nukuttaa, vaikka se sellaista jossain vaiheessa vaatisikin, sillä sydämmen reikä tekee otuksesta alttiimman komplikaatioihin anestesian suhteen. Pitää vain heilutella hampaita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti