Pikku-Seikkailijamme Vilu oli onnistunut taistelemaan tiensä esteviidakon läpi aamuyöllä. Oli pakko napata kuva, minkälainen soma näky minut kohtasi kun lähdin hakemaan aamukahvia (kuvan laatu on vähän huono, kun tuli niin pikaisesti napattua):
Eli ainkaan meidän laumahengessä ei ole valittamista :)
Tänään vietetään Taron 2-vuotis synttäreitä, joka käytännössä tarkoittaa jauheliha-nakkikakkuja koirille ja Tarolle oikein pitkää ja riehakasta kävelylenkkiä.
Taro on kyllä perin touhukas typykkä. Olimme tänäaamuna hieman jaloittelemassa hiekkamontulla ja kaikki vaikutti sujuvan hyvin, Tarokin oli koko ajan kohdilla ja tuli kutsuttaessa. Sitten suunnattiin kohti autoa, ja juuri viime hetkellä se päättikin rynnätä metsään. No, sehän ei suinkaan ole mitenkään tavatonta Tarolta, onhan sen mieltymys jo kesän metsiä kolunneena tullut tutuksi. No, ajattelin, että kyllä se varmaan pian tulee, kun normaalistikin. Kului 30 minuuttia - ei kuulunut Taroa. Huutelin sitä auton luona, mutta ei kuulunut vastausta. Kävelimme Impin kanssa vielä hieman, jos se vaikka Impin haukun kuullessaan lähtisi tulemaan meitä kohti. Eipä tullut ei. Sen sijaan kuului kiihkeää haukkua metsästä. Taro oli selkeästi jonkun jäljillä. Ja sehän, jos joku, on varmaa, ettei se jätä jahtia kesken. Haukku hiljeni noin kymmenen minuutin päästä.
Vahingosta viisastuneena, pidin Impiä narun päässä, ettei sekin lähtisi metsään. Katselimme siinä toisiamme ymmällämme ja keksimättä mitä tehdä, kun suunnileen niiltä kohdin, jonne Taro oli kadonnut, ryntäsi hirmuisen hengästynyt peura, aivan nenämme alta. Koska olimme Impin kanssa hiekkakasan juurella tuulensuojassa, se ei ilmeisesti huomannut meitä alkuun. Impi oli ensin hölmistynyt ja tuijotti otusta tarkkana kuin mangusti. Välimatkaa meidän ja peuran välillä ei ollut kuin kymmenisen metriä. Peuran huomattua meidät, se lähti taas kaahottamaan kieli pitkällä hiekkamontun poikki. Impi oli räjähtää nahoistaa ja vikisi tahtoen peuran perään. Annoin sen seurata hieman peuran jälkiä hihnassa, ja kyllä siitäkin ajohaukkua löytyi. Toivoin, että se saisi Taronkin palaamaan paikalle. Ei toivoakaan. Nyt oli saatava Impi kotiin. Pyysin, että kotiväki hakisi sen ja kun Impi oli päässyt kotiin, lähdin koirapillillä ja nakkipaketilla aseistettuna metsästämään Taroa.
Kolusin metsää ja pöllähdin jonkin tallin pihaan. Siellä, joku avulias ihminen osasi kertoa kuulleensa tunti takaperin kiivasta haukkua pellolta. Kertoi nähneensä peurankin. No, ainakin Taro oli ollut näillä main. Seutu oli minulle vieras, joten en huonolla suunnistuspäälläni tohtinut lähteä kokeilemaan onneani ja etsimään Taroa lähimetsistä. Palasin hiekkamontulle. Katoamisesta ehti kulua kolme tuntia, kun aloin hermoilla ja päätin soittaa Fallen House-nimiseen koirahoitolaan, jonne löytökoirat vietiin Lohjalta. Siellä ei ollut kuulunut mitään ja annoin varuilta puhelinnumeroni sinne, jos jotain kuuluisi. Istahdin hetkeksi kivelle, jo hienoista epätoivoa tuntien, kun Taro sitten viipotti paikalle riemusta uhkuen. Kehuin sitä ja annoin nakin. Ei muuta, kun koira kiinni ja autolle mitä pikimmiten. Tyytyväisenä otus nukahti takapenkille kotimatkan ajaksi.
Iltapäivällä lähdettiin vielä lyhyelle sienestysreissulle, mutta huomasi, että ajojahti oli vähän vienyt tytöltä mehuja, eikä se niin riemukkaasti hypännyt autosta kuin tavallisesti. Meillä oli suloinen Louhi-belgityttö mukana, mutta saatua hieman iskua Karmalta aiemmin, se epäili oliko Louheenkaan luottamista. Se hiippaili perässämme, jättäen viitisenkymmentä metriä hajurakoa, eikä edes nakilla houkuttelemalla tullut lähelle, vasta kuin autolla.
Nyt tyttönen nukkuu ketarat kohti kattoa varsin tyytyväisen näköisenä korissaan. Ei päivää, etteikö tuo hurmaava pikku otus saisi aikaan itselleen ja minulle pientä seikkailua. :)
Pentulaatikkoon kuuluu nyt pieniä naskalihampaita. Kafille ja Vilulle on ilmaantunut pienet terävät kapistukset, joita voi kokeilla mukavasti villasukkien peittämiin varpaisiin tai miksei vaikka Impin häntään (josta tulee kyllä hieman komennusta Impiltä, joka ei ole kovin ihastunut moiseen puuhaan). Poikien hammaskalustot antavat vielä odottaa itseään. Eilen toimittettiin myös ensimmäinen kynsienleikkuuoperaatio, kun huomasin, että yhdeltä pennulta oli katkennut kynsien "vauvakärkiä" ja ne tuuppasivat takertumaan milloin mihinkin pentujen touhuskellessa. Itse kynsienlyhennys sujui kaikkien pentujen osalta mainiosti ja yllättävän kärsivällisesti ne antoivat toimenpiteen tehdä. Palkkioksi hyvästä käytöksestä ne saivat pääsylipun lämpimän ruoka-aterian eteen.
Tänään, kun Taro oli rauhallinen riehuttuaan metsässä, otin sen hihnaan siksi aikaa, kun pennut olivat touhuamassa "olohuoneessamme". Se oli varsin kiinnostunut, ja niin olivat pennutkin. Impi vilkaisi kerran korista ja jatkoi sitten päiväuniaan, eli ilmeisesti sitä ei häiritse Taron läsnäolo. Tarokin osasi haistella pentuja pidättyväisesti ja kun vähän löysäsin hihnaa, se laittoi maate antoi pentujen riepotella tassujaan ja korviaan, vain vähän tuuppien niitä kuonolla. Ilmeisesti silläkin geeneissä on tuo järki sen suhteen, ettei pienien pentujen kanssa voi kovakouraisesti leikkiä. Olen kuitenkin suhteellisen luottavaisin mielin, että Tarosta tulee hyvä ensi kontakti muihin koiriin pennuille. :)
Suojellakseni Impin nisiä kylmältä ja märältä, sovittelin sille eri takkeja varastosta. Pääkallotakista ei ollut iloa, eikä sen puoleen HongKongista ostamastani sadetakista. Sen sijaan kaverini tekemä Burberry-tyylinen oranssipohjainen kaulustakki suojeli juuri sopivasti nisiä (vaikkakin ylimmät nisät jäävät tässäkin paljaaksi). Takki kyllä sopii Impille hyvin, mutta Suvi purskahti nauramaan, lähtiessämme lenkille Ramin kanssa. Hänen mukaansa se näytti aivan Burberry-ladyn ja Draculan risteytykseltä. Näinpä siis. pitänee ottaa siitä huomenna kuva kun lähdetään lenkille, niin ymmärrätte mistä puhun ;) Impistä puheen ollen; sen maidon laskeutumattomuus äityi hauteista ja hyvänsuuntaisesta kehityksestä huolimatta lieväksi nisätulehdukseksi ja se sai eläinlääkärin määräyksestä antibioitteja. Impin olotila on kohennut huomattavasti ja se on taas pirteä oma itsensä. Pentujenkaan mahat eivät näytä vielä menneen sekaisin.
Taro oli treeneissä varsin taitava, vaikka pientä hössöttelyä on edelleen ilmassa. Maijan ja Taron yhteistyö alkaa pikkuhiljaa hioitua, joten en ainakaan vielä hautaa toivoa, että kaksikko starttaisi Lägin Hallicupissa, joista ensimmäinen osakilpailu on 9.10. Ainoa, että mikäli Taro osallistuu DRAJiin niin seon 10.10., mutta se on vielä pohdinnan alla. Laitoin kotisivuille videopätkän Taron treeneistä, lopussa Hannun huumoria ja minun kaukaa kaunis naamani. ;)
Pennut alkavat syödä kiinteää päivä päivältä paremmin ja nyt ne ovat alkaneet tekemään pieniä seikkailuja talossa. Taroonkin ne ovat saaneet ensikosketusta, joskin Taro on ollut aidan toisella puolella. Impi ei näytä pistävän asiaa pahakseen ja Taro osaa ottaa asian rauhallisesti, eikä kohella, kuten aluksi pelkäsin. Kafi ei aluksi uskaltautunut tulla pois huoneesta, mutta sekin on nyt rohkaistunut ja kulkee porukan mukana. Yritän huomenna kaivaa pokkarini esiin, että niistä saa taas videokuvaa.
Tässä teille vielä jälkikäiteispotretti Impistä ;)
Nyt alkaa tämä sadekeli olla jo liikaa. Tänäänkään ei ole yhtä hetkeä ollut, ettei olisi vähän ripotellut. Impi ei suostu kuin käymään pikapikaa takapihalla ja Tarokin tuntuu vieroksuvan sadetta. Kun koetan pukea niille takkeja, ne kieltäytyvät kumpikin liikkumasta, joten niiden käytöstä olen joutunut luopumaan. Impin tosin olisi varmasti syytä harjoitella, kun se varmaan joutuu yhä kaljuuntuessaan pitämään talvella takkia.
Taro kunnostautui eilen tallikoirana, kun lähdimme Krissen kanssa rauhalliselle maastoratsastukselle heidän islanninhevosillaan, Vissalla ja Isingillä. Ensi alkuun Taro hieman epäili suurten otusten merkitystä ja miksi ne yleensä pihalla olivat, kadoten muutaman haukahduksen jälkeen tallin taakse. Seuraavan kerran näin sen kun tulimme pellolta. Sen ilme oli kyllä hyvin hämmentynyt, kun se tajusi, että olemme hevosten selässä. Hetken se haukahteli, mutta lopulta se sitten asettui kulkemaan joukon perässä. Hyvinhän se kulki ja onneksi hevoset olivat tottuneet koiriin. Ainoastaan silloin, kun Taro ei huomannut meidän vaihtavan suuntaan, saimme moitteita ja muutaman paimentavan haukahduksen. Kaikenkaikkiaan ennakko-odotuksiini nähden se käyttäytyi kuitenkin varsin sivistyneesti ja osasi varoa hevosia tarpeeksi.
Impiä on vaivaillut maidon ylituotannosta johtuva maidon laskeutumattomuus, joka oireilee nisien arkuutena ja kovien alueiden tuntumisena nisissä. Eilen se tuntui erityisen kivuliaalta, mutta lämpimät pyyhehauteet tekivät tehtävänsä ja tänään se oli jo taas kutakuinkin kunnossa. Seurailen kuitenkin tilannetta.
Pennut maistelevat jo hieman turvotettua kuivamuonaa ja ottavat pieniä ensi askelia pois pentuhuoneesta. Erityisesti Noki on osoittautunut melkoiseksi seikkailumieleksi, samoin Vilu. Kafi ja Hamu tyytyvät enimmäkseen katselemaan menoa vielä pentuhuoneen puolelta, mutta epäilemättä nekin rohkaistuvat pian. Nyt pikkuiset ovat somasti mytyssä nukkumassa puhtailla sanomalehdillä, jotka juuri vaihdoin.
Olin jo hetken aikaa huolissani siitä, että irtoaako Taro ajokokeessa - nyt se on mennyt murhe. Ilmeisesti se pääsi taas jänistyksen makuun tuolla hiekkamontulla, kun yhden perään lähtivät, sillä eilen, kun "me vain pikaisesti piipahdettiin sienessä", se pääsi taas jäljelle. Oltiin hetki ehditty sienestää kaikessa rauhassa ja Taro pysytteli lähellä. Sitten se havaitsi jotain ja alkoi puolentoista tunnin ajo metsässä. Kuului vimmattua haukkua läheltä, sitten kaukaa ja sitten taas läheltä. Kerran se jopa juoksi aivan vierestäni villisti huutaen ja maata tutkaillen. Sitten otus katosi. Ehdin jo huolestua, että joku lenkkeilijä olisi ottanut sen talteen, ja siinä meni sitten kolmisen tuntia kun Taro seikkaili lähimetsissä. Soittelin jo koiratarhat ja poliisinkin läpi tiedustellakseni olisko joku tuonut sinne yhtä iloitsa petit-narttua. Ei ollut. Metsässä oli alkanut tuulla niin kovalla volyymilla, etten enää olisi mitenkään humisevien puiden joukosta voinut kuulla, vaikka Taro olisi haukkunutkin. Ja olen varma, ettei sekään kuullut minun huutojani ja vihellyksiäni.
Onneksi sattui niin, että Suvi oli juuri päässyt töistä ja kun soitin hänelle tiedustellakseni vielä koiratarhoista, hän lupautui tulemaan avuksi Ramin kanssa (Rami kun on Taron suurin ystävä ja ihailunkohde) Taroa etsimään. Ei tarvinnut siinä kauaa tassutella (onneksi, jalkani olivat suurikokoisten kumisaappaiden runtelemat), kun Taro tuli parin Ramin haukahduksen jälkeen juoksujalkaa paikalle. Nappasin se nopeasti kiinni ja annoin taskussani olevia herkkuja. Vaikka se oli kaikenkaikkiaan viitisen tuntia juoksemassa, se ei näyttänyt hidastavan menoa ja se veti hihnassa Ramin perässä autolle. Kotona se pääsi suihkuun ja sai ruokaa nenän alle. Sitten se vihdoin uinahti koriinsa.
Jälleen yksi asia petitien käsittely-muistikirjaani: älä mene Taron kanssa kovalla tuulella metsään.
p.s. Kirjoituksestani saattaa puuttua sieltä täältä kirjaimia, kiitos onnettoman näppäimistöni. Pahoittelen asiaa!
p.p.s. Pennut suostuivat hieman maistelemaan jauhelihaa eilen illalla, joten eivätköhän nekin pikkuhiljaa ala oppia syömään kiinteää :)
Olimme tänään pitkästä aikaa Impin kanssa hiekkamontulla, kun tahdoin piristää Impiä, joka on vaikuttanut tänään vähän ahdistuneelta pentujen kanssa. Ja piristyihän se. Hiekkamontulla kun ei ole risuja tai maanepätasaisuuksia (isoja hiekkakasoja lukuunottamatta, joihin kiipeäminen ei kuulu Impin tapoihin) koin turvalliseksi viedä sen sinne hieman tassuttelemaan omaan tahtiinsa. Kaikki meni hyvin ja se isoine tisseineen hölskytteli menemään tasaisen rauhallisesti. Huomasi, että se oli kaivannutkin hieman vaihtelua tympäännyyttäviin asfalttilenkkeihin. Taro luonnollisesti paahtoi taas menemään niin, että oksat pois lintujen perässä ja nautti saadessaan toteuttaa itseään vapaasti.
Sitten tapahtui se, mitä ei ole koskaan ennen tapahtunut; hiekkamontun reunaa pitkin jouksi jänis. Taro lähti liikkeelle kuin rasvattu salama ja piti hirmuista kiljuntaa mennessään, joka sai Impinkin havahtumaan tapahtumien kulkuun. Ja siitä se sitten lähti. Kumpikin koira meni jänön perässä suoraan metsään ja muutoin rauhallisilla kunnailla kuului nyt kaksi kiihkeä haukkua. Täytyy sanoa, että ihmettelin sitä kuinka nopeasti Impi tisseineen pääsi, mutta kaipa saalistusviettikin sitten voimistuu kun pentuja on imetyksessä. Totta kai pelkäsin, että se satuttaisi itsensä metsässä, kun nyt ei varsinaisesti ollut ihan umpimetsäjuoksukunnossa, joten riensin juoksujalkaa niiden perään samalla viheltäen hankkimaani koirapilliin kuin riivattu. Olisi siinä varmasti näkemistä ohikulkioilla ollut, kun edellä juoksee jänis Taro tiukasti kintereillä, sitten tulee Impi tissit heiluen ja viimeisenä minä litimärissä lenkkareissani pilliin puhaltaen. Kadotin koirat noin kymmeneksi minuutiksi näköpiiristä ja totta kai, samassa alkoi sataa kaatamalla. Haukut vaimenivat ja lopulta kuului vain Taron kaukainen haukku jostain metsän syövereistä - ei muuta kuin Impiä metsästämään. Sieltä se sitten tulla töpsyttikin vastaan häntä vimmatusti heiluen ja turkkiaan pyristellen. Litimärkänä, mutta selkeästi rentoutuneena. Pikaisen tutkinnan jälkeen en nähnyt siinä naarmuja tai muuta huolestuttavaa, raahauduimme kumpikin helpottuneina, joskin vaatteita ja turkkeja myöten märkinä autolle. Taroa saatiinkin sitten odotella hyvä tovi, ennenkuin se palasi yltä päältä mudassa autolle. Ei muuta kuin kotiin. Ilmeisesti urbaanit koirani eivät ole täysin kadottaneet vihiään jänisten suhteen.
Kotiin päästyäni pesin koirat hiekoista ja kuivasin perusteellisesti. Impiä olen seuraillut koko illan, kun olen pelkäillyt, että moisesta puhkeaa nisätulehdus, mutta maitoa tulee edelleen runsaasti, evätkä nisät tunnu mitenkään kuumilta tai punoita. Se myös syöttää pentunsa hyvin, eikä tunnu aristelevan imettämistä. Seurailen kuitenkin tilannetta. Nyt saatan kuitenkin nähdä Impin naamalla hieman piristyneemmän ilmeen kuin aiemmin päivällä.
Pennut alkavat onnistua jo ottamaan muutamiakin askeleita perätysten neljällä jalalla, ennenkuin tasapaino pettää. Eritysesti Noki on uuttera harjoittelija ja on tällä hetkellä ketterin kävelijä, vaikkei senkään meno nyt päätähuimaavaa ole. Tänään oli myös pentujen ensimmäinen kokeilu kiinteään ruokaan. Turvotin pentunappuloita, rikoin ne haarukalla ja lämmitin mikrossa hieman, mutta toisin kuin Taron pennut, ne eivät edes harkinneet ruuan maistamista. Tarjoilin ruokaa kädestä pitäen jokaiselle pennulle. Vilu kyllä otti hieman suuhunsa, mutta sylkäisi sen sitten ulos. Kokeilen huomenna uudestaan, silloin kun olen varma, ettei Impi ole käynyt niitä juuri ruokkimassa. Taron pennut syövät ensimmäisen ruokansa nopeasti ja oma-aloitteisesti aivan kuin ne olisivat tehneet niin jo kauan aikaa. Mutta otetaan ajan kanssa ja jos perusmurkina ei kelpaa, on otettava käyttöön joku pieni kikka kolmonen. ;)
Taron kanssa treenailtiin tänään agilityä syksyisen tihkuisesta ilmasta huolimatta. Ensin tehtiin innariharjoituksia (ns. in and out-hyppysarja, jossa esteiden välissä on vain yksi laukka-askel), joista Taro suoriutui varsin mallikkaasti. Se tosin harrastaa edelleen sitä, että hyppii esteet edes takaisin. Toivottavasti saadaan se tapa karsittua pois jossain vaiheessa. Sitten pieni tauko, rakennettiin radanpätkä hypyistä ja puomista. Maija karkeloi ohjaajan paikalla ja minä lisäilin nakkeja puomin takaiselle targetille. Taro yllätti kovasti ja suoriutui mainiosti harjoituksesta. Sitten Maija vielä opetti sille uuden ohjauskuvion, jota minä en ole takuulla koskaan käyttänyt. Toiseen suuntaan se sujui mainiosti, mutta toiseen suuntaan aluksi hieman tökki, kunnes idea piirtyi koirulaisen mieleen. Ensi kerralla tarjoitus napata videokamerakin mukaan, että saadaan vähän kuvamateriaalia ja todistusaineistoa treeneistä.
Suunnittelimme pienellä varauksella tosin, että Maija starttaisi Taron kanssa Lägin HalliCupissa, jos eteneminen sujuu tähän malliin. Jos ei ensimäiseen osakilpailuun, niin ehkäpä toiseen. Menen sen kanssa varmaan huomenna harjoittelemaan rengasta, jos nyt ei kaatosade iske.
Impi osoitti aamulla mieltään, kun se huomasi ulkona satavan. Se ei suoranaisesti ole sateen ystävä ja kääntyy kannoillaan heti jos huomaa, että talon ulkopuolella tulee vettä taivaalta. Pakkohan se tietty oli viedä ulos, mutta joka mutkasta tuli hirmuinen taistelu aiheesta, mennääkö jo kotiin vai jatketaanko kierros loppuun. Jatkettiin loppuun. Pennuista on tullu yhä vilkkaampia ja ne pääsevät jo muutaman askeleen neljällä jalalla :) Kävin tänään ostamassa kunnollisen maton pentuhuoneen lattialle, jolla voi sitten harjoitella tassuttelua paremmin. Ostin myös itselleni sienikorin, mutta sillä välin kun kävin mustissa ja mirrissä ostamassa jotain ekstraherkkuja Impille ja Tarolle, Taro oli ottanut korin käsittelyynsä. Onneksi se sai vain muutaman kolhun kylkeensä ja on vielä käyttökelpoinen... Mutta olisihan se tietysti ollut hienoa päästä testaamaan sitä ehjänä. Jesarille tulee taas käyttöä.
http://www.youtube.com/watch?v=vKst1N9I5w4
Tässä tämänpäiväistä videokuvaa pikkuisista :)
Kaikki pennut ovat nyt avanneet silmänsä ja tillittävät aina hereillä ollessaan harvakseltaan ohikulkevia ihmisiä. Luonteen piirteet alkavat pikkuhiljaa erottua: Hamu on selkeästi porukan pää ja varsin itsetietoinen, se murisee (joskaan tässä vaiheessa ei kovin vakuuttavasti) jos se otetaan syliin, mutta onneksi kun tajuaa, ettei murina auta, se rauhoittuu. Noki on puolestaan porukan atleetti. Se on edistynein kävelyoppilas ja aina menossa. Vilu on porukan itkupilli. Se piipittää vähän väliä pienestäkin syystä (kuten jos sisarukset eivät päästä sitä heti tissille). Terveydentilastaan ei kuitenkaan ole huolta, sillä se kasvaa reippaasti ja on aktiivinen joka päivä. Kafi on viilipytty. Kaikkien muiden pyristellessä punnituksessa holtittomasti ympäriinsä, se rauhoittuu nopeasti ja pääsekin siten myös nopeasti pois puntarilta. Kafi on ehkä porukasta eniten ihmisten perään, sillä se on ensimmäisenä tunkemassa syliin, jos niitä käy katsomassa.
Impi on edelleen tunnollinen äiti, vaikka nyt poistuukin useammin lepäilemään pentuhuoneesta. Maitoa riittää melkein ylitarpeeksi asti, eli ei ihme, että pojat ovat jo pian puolentoista kilon painoisia.
Tarolla on herännyt hirmuinen hoivavietti pentuihin, sillä se kitisee usein tahtoen pentuhuoneeseen. En kuitenkaan päästä sitä sinne, ihan siitäkin syystä, etten tahdo pentuja altistaa turhaan vieraille bakteereille. Impi näytä stressaavan Tarosta, eikä tunnu juuri puolustavan pentujaan, jos Taro on ennen ulosmenoa pikaisesti kurkannut ovelta lapsia.
Taro on nyt ollut täysipäiväinen sienestyskoira. Nyt mukanani on usein belgit Karma ja Louhi, jotka toimivat hyvin porukassa. Taro tosin ei ole kovin innoissaan Karman läsnäolosta ja kiertää lauman kaukaa ja palaa lähettyville usein vasta autolla. Onneksi sen tuttu äänikapasiteetti kertoo Taron kulloisenkin tekemisen ja sijainnin. Louhesta ja Tarosta tosin tuli oikeinkin hyvät kumppanukset, kun kävimme kerran pari kolmestaan sienimetsällä. Välillä ne yltyvät melskaamaankin niin, että saan pelätä herkkutattieni ja suppilovahveroitteni puolesta.
Kauan odottamani pentujen kaksiviikkoispäivä saapui - ja rintamalla ei mitään uutta. Eli ehkäpä tästä eteenpäin päästään helpommalla. Kaksi viikkoa on toki toinenkin rajapyykki, sillä noin kahden viikon ikäisinä pentujen silmät aukeavat. Tänään aukesi Kafilla. Muut odottavat vielä. Laidan kuvia jahka saavat ensin tutustua uuteen aistiinsa. Salamavalot saattavat täräyttää pahasti uusille sarveiskalvoille.
Taro pääsi taas treenailemaan agilityä Maijan opastuksella. Harjoiteltiin keppejä ja este + puomi yhdistelmää. Kauhistuin taas todellisuuteen, että käsissä on kontaktivirhekoira. Sellainen on tähän asti ollut aivan silkka mahdottomuus, kun harrastekaverina on ollut sellainen otus kuin Impi, joka tekee hitaasti ja varmasti. Saa nähdä montako hyllyä tulee vielä kisoista kerättyä, ennenkuin haaveiltu AVA-titteli ehkä joskus saavutetaan. Saapa nähdä. Kepit menivät pienen muistelun jälkeen taas mukavasti. Eiköhän nekin vielä joku päivä luonnistu ilman verkkoja :) Ja niin, minut on kuulemma hyväksytty Lägin jäseneksi. Nyt pitäisi vain kerätä rahat että saa maksettua jäsenmaksun. Mutta nyt sienestämään 8)
Ensimmäisen viikon epäonni tuntuu jääneen taakse (puun koputus) ja loput neljä pentua ovat todella reippaita ja runsaalla ruokahalulla varustettuja. Yksi pennuista, Vilu, on kyllä osoittanut jo tietynlaista luonteenlaatua, sillä se yleensä hakeentuu omaan rauhaansa johonkin nurkkaan, mutta auta armias kun Impi saapuu paikalle. Sitten se kiljuu hädissään, että missä mamma ja heittäytyy avuttomaksi. Muut kolme pysyvät tiiviisti yhdessä ryppäässä.
Impikin tuntuu rauhoittuneen, vaikka olikin hermostuneen oloinen vähän pari päivää Sysin kuoleman jälkeen. Nyt kun olen vältellyt pentujen turhaa käsittelyä, se on varmaan saanut taas asiat järjestykseen. Punnitukset teen aamuin illoin ja isoin pennuista (Hamu) on jo yli kilon painoinen! Se tosin onkin sellainen, että ei poistu nisältä, ennekuin viimeinenkin maitotilkka on turvallisesti sen vatsalaukussa.
Taro on toiminut nyt kaksi päivää sienestysapulaisena. Eilen olimme ystäväni Annin kanssa kolme tuntia metsässä ja Taro päivysti lähiympäristössä tarkkailen jokaista vastaantulijaa. Loppuvaiheessa senkin vauhti vähän hidastui alun säntäilyn jälkeen. Joskin saimme tänään todeta löydettyämme sadunomaisen suppilovahveroapajan, että Taro ei juuri kunnioita himoitsmiamme sieniä. Se syöksähteli tavalliseen tapaansa pitkin poikin kaataen osan hennoista sienistä. Onneksi saimme nekin kuitenkin talteen ja saaliiksi jäi (noin 2x5 metriä kokoiselta alueelta) hieman vajaat 1400 grammaa. Nyt onkin edessä sienien perkaus. Eilen pyöräytimme vielä melkoiset sienipiirakatkin, joiden voisin sanoa onnistuneen mainiosti!
Tänään, hieman ennen kahta päättyi Sysin taivallusta tämän maan kamaralla. Lupaavasta edistyksestä huolimatta, oli yli kahden vuorokauden kestänyt syömättömyys liian kova isku pienelle pennulle. Sysi henkäisi viimeiset henkäyksensä sylissäni. Ehkäpä epäonnemme vihdoin kääntyy ja pystymme saattamaan jäljellä olevat neljä hienoa pentua läpi lapsuutensa. Jos ensi viikko sujuu, voi alkaa vähitellen luottaa tulevaan.
Vaikka nämä viimeiset puolitoista viikkoa ovat koetelleet uskoani elämään ja pakottaneet nöyrtymään luonnon raakuuden alle, on minun järjissä pysyäkseni yritettävä löytää ne arjen pienet ilot suuren surun keskellä. Tänään tunsin iloa, kun kävimme aamulla treenaamassa nopeasti kentällä Taron ja Maijan kanssa, tapahtui verkkokeppiharjoittelussa viimein pienimuotoinen läpimurto. Toiselle puolelle keppejä ei tarvinnut jättää enää kuin kahdet verkot ja Taro pujotteli ne tyylikkäästi. Edistymme hitaasti, mutta varmasti.
On myös Impiä kiittäminen. Se on ehkä parhain äiti maailmassa. Viimeiseen asti, se hoiti kuolevaa pentuaan parhaansa mukaan. Nyt se antaa kaikkensa näille neljälle tulevaisuuden toivolle. Ja hyvin ne kasvavatkin. Isoin painaa jo 750 grammaa, mikä on yli tuplat syntymäpainostaan. Kyllä se aurinko meidänkin risukasamme joskus löytää. Sen on pakko.
Piki menehtyi tänä aamuna seitsemän aikoihin. Myöhemmin ruumiinavauksessa sillä todettiin synnynnäinen vika ruuansulatuksessa, jonka takia ruoka ei liikkunut mahalaukusta suolistoon. Tehtävissä ei olisi ollut mitään.
Sysin tilanne on hieman helpottunut reilun kahden tuskaisen vuorokauden jälkeen. Tänään se onnistui kakkaamaan, joka poisti mahdollisuuden siitä, että sillä olisi ollut sama vaiva kuin Pikillä. Pari tuntia tämän jälkeen, se oli ilmeisesti saanut kylliksi voimia saamastaan sokerivedestä ja pienestä tilkasta maitoa, että meni jo itse imemään. Heikonlainen Sysi vielä on, joten annan sille käsiruokintana lisämaitoa, kunnes olen varma, että se pärjää itse imemällään ravinnolla. Toivotaan, että suoli lähtee toimimaan ja pikkuinen saa toisen mahdollisuuden.
